Kaikki musiikki on hyvää, paitsi paska musiikki: joulukuuta 2012

Kulunut vuosi ei ollut kotimaisen musiikin kultajuhlaa, mutta ne levyt jotka olivat hyviä olivat TODELLA hyviä. Kotimaisen musiikin kuuntelu omalla kohdalla jäi myös paljon vaähemmälle tänä vuonnam ensimmäistä kertaa sutten yläasteen. Silti, nyt siis listataa...

VUODEN 2012 PARHAAT KOTIMAISET ALBUMIT
ihQua

Tarkeempaa analyysia tulossa pian...

20. Hammerhed: Fennoscandian Badass
Hammerhed - The Will of God

Levyn ilmestyttyä, hehkutin tätä sekuntiakaan ajattelematta vuoden kovimmaksi hevipommiksi. Musiikki oli pelottavan hyvin tehtyä ja ammattitaitoista ja täynnä koukkuja. Mutta, kun kuukaudet etenivät karisi levyn uutuudenviehätys ja agressiivisuus hieman pois ja ärsyttävät pikkuviat alkoivat nakertaa kuuntelukokemuksia. Pahin virheeni oli kai kun aloin kuuntelemaan tekstejä. Tiedän, ettei tämänkaltaisessa musiikissa lyriikkapuolen pidäkään olla maailman syvintä filosofista pohdiskelua tai vertauskuvallista lyriikan ja kirjoitustaidon multiorgasmia, mutta tekstit olivat vain… änh. Tämän lisäksi levy kärsii pahasta puhkikulumisesta muutaman biisin kohdalla, luojan kiitos ei kaikkien. Kansitaide on myös helvetin ruma.

Soitannollisesti levy on kuitenkin napakymppi. Nopea, agressiivinen, tekninen ja helposti lähestyttävä. se nappaa mukaansa ensikuuntelulla ja vie läpi puolentunnin turpasaunan. Itse kuuntelen TODELLA harvoin samaa levyä uudestaan putkeen, mutta Hammerhedin tilalla tein poikkeuksen. Kaikesta kuluvuudestana huolimatta sen on loistolevy, jota suosittelen kaikille musiikillisesti ilmaistun väkivallan ystäville.

19. Sara: Se keinuttaa meitä ajassa
Sara - Se keinuttaa meitä ajassa

Rakastan Saraa. Bändi on ollut yksi suosikkejani jo monta vuotta, ja on sitä edelleen. Tutustuin bändiin edellisen Veden äärellä (2008) levyn kautta ja olen ollut intohimoinen fani siitä lähtien. Bändi vietti hiljaiseloa vuodet 2009-2012, soittaen vain muutaman keikan tuona aikana. Vuoden 2011 lopussa tuli kuitenkin ilmoitus uudesta levystä. Fanipojalta pääsi riemun kiljahdus.

No, oliko Saran uusi levy Jeesuksen toinen tuleminen: Ei

Oliko se hyvä levy: Oli, oli ja vielä kerran oli!

Se keinuttaa meitä ajassa on terapeuttisin ja herkin kuuntelukokemus vähään aikaan. Se kattaa sisälleen upean valikoiman popeinta ja kevyintä saraa ikinä, mutta antaa vastapainoksi nopeampia ja kaoottisia hetkiä muutaman biisin verran. Joa Korhonen loihtii jälleen kerran upeita maisemia ja mielikuvia teksteillään, vaikkakin paljon ontuvammin kuin ennen. Tekstit eivät ole yhtä ehjiä ja koukuttavia kuuntelukokemuksia kuin aikaisemmilla levyillä. Säevllyspuolella ei onneksi eksytä kuin yhdenkahden biisin kohdalla. Levyä kuuntelee mielellään ja siihen pääsee helposti sisälle.

Levyllä on paikkansa myös Saran levyvalikoimassa, mutta suosittelen bändiin tutustuvalle aiempia levyjä ennen tätä.

18. Valonkantajat: Tuomittu elämään
Valonkantajat - Tuomittu elämään

Valonkantajat pelastivat masentavat syysillat tuleviksi vuosiksi eteenpäin. Itselleni täysin puskista tullut bändi kiinnitti huomioni ensimmäistä kertaa Lupaus musiikkivideollaan. Video oli erittäin tylsä, mutta biisi tarttuva. Vaikka laulettiin rakkaudesta, siitä laulettiin sopivan omaperäisesti keksimättä kuitenkaan pyörää uudestaan missään kohtaa.

Sitten ilmestyi bändin debyyttilevy Tuomittu elämään. Tuolla hetkellä aukko jonka Trio Niskalaukauksen lopettaminen ja Poisonblackin musiikin jatkuva lasku oli sydämeni jättänyt, umpeutui.

Tämä levy on todella korni ja rakastan sitä koko sydämestäni. Kun sano korni, tarkoitan lyyrisesti korni. Tässä ei tehdä mitään uudestaan, mutta valmiita rakennusaineita käytetään niin hyvin että hirvittää. On lauluja miehenä olemisen vaikeudesta, on rakkaan kuolemasta, on uskonkysymyksistä, on masennuksesta, on vitutuksesta… ja kaikki tämä tehdään niin suurella tunteella että hattu nousee päästä joka kuuntelukerralla. Helvetti vieköön, tämä kuulostaa enemmän Timo Rautiaiselta kuin Rautiainen itse on kuulostanut vuosiin!

Soitannollisesti levy on rautaa. Riffit toimivat, melodiat ovat tarttuja ja sävellykset tukevat loistavasti tekstien tunnelmaa. Ainoaa miinusta tulee muutamasta syvänteestä levyn alku ja loppupuoliskolla.

Paras Suomalaisen miehen sieluntulkki vuosiin! Teettehän jätkät toisen levyn ja keikkaa Tampereelle!?

17. Curimus: Realization
Curimus - Reset

Pari faktaa

Freezing Penguin on ehkä kovin levylafkan nimi ikinä.

Realization on yksi räjäyttävimmistä debyyttilevt ikinä.

Reset on vuoden paras hevibiisi.

Lyhyestä virsi kaunis, Curimus toimii. Se antaa turpaan hieman yli puolituntia, myy sinulle kondomin ja pyytää olemana kiihottumatta likaa. Realization etenee lujaa, vihaisesti, kukuttavasti, lujaa ja on myös ihan törkeän hyvin sävelletty paukku.

Vuoden kovimpia tulokkaita ja vuoden kovimpia yllättäjiä.

16. Azaghal: Nemesis
Azaghal - Vihasta ja veritöistä

Azaghaliin tuli tutustuttua Steelfestin esiintyjälistaa tutkailemalla. Nimestä pystyi jo päättelemään genren. Itsellä on viha/rakkaus suhde Black Metalliin. rakastan sitä jos se on tehty oikein kunnioittamalla perinteitä ja sortumalla liikaa hifistelyyn. Vihaan sitä suunnattomasti yli kaiken, jos musiikista tehdään tarkoituksella paskan kuuloinen ja tekstit aiheuttavat hurmoksen sijasta pelkkää myötähäpeää.

Azaghalin uusin ei näihin sudenkuoppiin sorru missään kohtaa. Levyn on ammattitaidolla tehty, mutta kaikista eniten siitä loistaa sydän ja omistautuminen genrelle ja agendalle, kumpaankaan sen enempää nyt tai koskaan tässä blogissa kantaa ottamatta.

Eräs heikkous levyllä kuitenkin omalla kohdallani on kieli. Azaghal on mielestäni parhaimmillaan silloin, kun se laulaa Suomeksi. Nämä tyypit nimittäin osaavat kirjoittaa aivan Saatanan (pun intended) hyvin, ihan näin lyyriseltäkin kannalta! Engalnniksi… se on reilusti parempaa kuin osa kotimassa tehdystä englanniksi hoilatusta bläckiksestä ja sanoma sekä päämäärä tulevat hyvin selville. En kuitenkaan voi bändin vanhemman tuotannon fanina olla ajattelematta kuinka hienolta ja tämä olisi kuulostanut suomeksi laulettuna. Biisit myös toistavat itseään todella pahasti, mikä Black Metallilla on aina omalla kohdalla ollut tapana.

Kaikesta huolimatta Nemesis on ehjä ja vaikuttava taidon näytte Suomen Black Metal skenen parhaimmistolta. Ensi kerralla koko plaatta Suomeksi?

15. Before The Dawn: Rise of The Phoenix
Before The Dawn - Pitch-Black Universe

Olen varma että jossain Etelä-Amerikan metsissä on kylä, jossa palvotaan Tuomas Saukkosta. Olen myös aika varma että hän on Kratos. Sekä Joulupukki. Sekä Suomen parhaita kitaristeja ja säveltäjiä. .. Niin ja laulajia… ja tuottoisampia…

Okei, Tuomas Saukkonen on monta asiaa. Hänellä on ilmiömäinen taito pistää pihalle levyjä ällistyttävän nopeaan tahtiin tason pysyessä kokoajan kovana ja sävellysten mielenkiintoisena. Viimevuonna rivinsä uudestaan järjestänyt Before The Dawn on kuitenkin Saukkosen projekteista itselle kuitenkin se kaikista läheisin ja rakkain, eikä bändin uusin tuotos muuta tätä faktaa.

Vaikka lähes kaikki goottivaikutteet on riisuttu ja bändiin oman erikoisen vivahteensa tuonut laulajakitaristi Lars Eikind bändistä lähtikin, on levy silti vaikuttava kokonaisuus. Se on kaunis ja uhkaava samaan aikaan. Saukkonen on loihtinut levylle taas roppakaupalla koukuttavia riffejä ja melodioita. Tekstipuolella liikutaan samoissa kaihomaisemissa kuin muiden projektienkin teksteissä ja se kelpaa vallan mainiosti. Rise of The Phoenixin vaikuttavin kappale on sen viides raita Throne of Ice, jota voisi pitää jonkinlaisena epäpyhänä maamme lauluna.

Levy kuitenkin kärsii perinteisistä ongelmista. Muutama heikompi kappale, sekä väsyminen loppua kohti mennessä. Silti, vuoden kovimpia niskanpieksäjiä jä täydellinen levy kylmiin talvi-iltoihin.

14. Stam1na: Nocebo
Stam1na - Rabies

Stam1na on paras 5/5 maistu Kaikka. Omistan pehmo-Ihaan. jossa on Stam1nan poikien nimikirjoitukset. Pehmon nimi on nykyään 1haa. Stam1na soitti tänä vuonna kaksi törkeän kovaa keikkaa Pakkahuoneella joista toinen oli synttärijuhlieni päätösetappi. Törmäsin kyseisen keikan pitissä Simo Frangeeniin. Sain tänä vuonna synttärilahjaksi Stam1na huivin.

Stam1na

Oi siniristi Stam1namme.

sulle Stam1nan vannomme Stam1naa

sinun Stam1nasta elää ja Stam1na on Stam1namme Stam1noin.

Arvatkaa mikä on allekirjoittaneet suosikkibändi?

No CMX, mutta Stam1na on vahvana kakkosena eikä siirry siitä mihinkään. Hyyrynen on TOISIKSIparas sanoittaja mitä maastamme löytyy (Yrjänä meidän joka olet taivaassa…) ja nykyään tärkein esikuvani mitä biisien kirjoittamiseen tulee. Pexi on paras kitaristi täältä taivaaseen. Kaikka on. Eemilillä oli koko kesän parhaat tissit ja Teppo on suurin idolini rumpujensoiton saralla. Täydellinen kollektiivi.

Nocebo ei ole bändin paras levy. Se oli ensikuuntelemalla melkoinen pettymys itselleni, mutta biiseistä on vuodenmittaan löytynyt aivan uusia tasoja ja koukkuja ja niitä tulee varmasti löytymään vielä pitkälle ensivuoteen. Se ei kuitenkaan tarjoa mitään räjäyttävää tai uutta, mitään mihin bändi ei olisi jo näyttänyt pystyvänsä. Se ei ole samanlainen musiikkirogasmi kuin Viimeinen atlantis, mutta tyydyttää silti musiikkipornon tarpeet paremmin kuin hyvin. En vain voi olla ajattelematta kuinka paljon parempaan bändi pystyy…

13. Elonkerjuu: Ilon pirstaleet

Elonkerjuu - Viistäköön siipeni maata

Vihaan Lauri Tähkää ja Elonkerjuuta koko pienestä sydämestäni. Onneksi sillä ei ole mitään tekemistä Elonkerjuun kanssa. Olen koko syksyn jaksanut ihmetellä miten pelkkä laulajan lähteminen teki tästä bändistä siedettävän kuuloisen. Eikä pelkästään siedettävän, vaan koukuttavan myös.

Ilon pirstaleita iskee heti ensikuuntelulla. Alkuyllätyksen jälkeen alkaa levyn jokainen aspekti vetäistä mukaansa. Tekstit, uuden laulajan voimakas ääni, sävellykset, tematiikka, tunnelma… Elonkerjuu tarjoaa järkyttävän määrän nautittavia tunnetiloja, ottaen huomioon millaiset odotukset itsellä tätä levyä kohtaan oli.

Uusi laulaja hoitaa pestinsä heittämällä paremmin kuin Tähkä. Sävellyksissä on aivan uudenlaista dynamiikkaa ja sujuvuutta. Ne eivät jankkaa ja tylsistytä vaan pitävät fokuksen koko biisin ajan. Sanoitukset olivat itselleni se suurin yllätys. Levyllä on vuoden kovimpia lyyrisiä tuotoksia ja kokonaisuuksia. surun ja ilon kaupunki, Viistäköön siipeni maata, Latosaari, Viiltävä ikävä, Pirä ittes miehenä… suosittelen!

Bändin alusta asti tavoiteltu maaseutu/Karjalais elämä tulee tällä levyllä myös parhaiten esille. Sen sijana että se työnnetään kurkusta alas, se elää biisien mukana ja hivuttautuu vai vihkaa biisien tunnelmaan.

Unohtakaa Lauri Tähkä ja antakaa mahdollisuus uudelle Elonkerjuulle.