Kaikki musiikki on hyvää, paitsi paska musiikki: joulukuuta 2013

Levyvuosi 2013 on aika panna pakettiin. Lyhyestä virsi kaunis, oli aivan helvetin hyvä vuosi! Paljon laatulättyjä, kappaleita ja keikkoja takana. Hienoja kokemuksia, pettymyksiä ja kaikkea siltä väliltä. Top 20 listan piti alun perin olla Top 40… sitten Top 30… Parhaiten kuitenkin sain mielipiteeni tiivistettyä kahteenkymmeneen. Mielipiteitä rustailen uudenvuoden aaton ja päivän, eli malttakaa. Mutta halusin listan saada nyt jo pihalle joten, tässä se on. Intsoi!

20. Soilwork - The Living Infinite

Melodinen Death Metal

Soilwork - Spectrum of Eternity

Vuoden bändilöytö teki yhden vuoden kovimmista levyistä. Maken järki

Vain muutaman harha-askeleen koko levytysuran aikana tehneen Soilworkin tuplalevy, on vastannut vuoden kovimmista oman kodin sisään rajoittuneista niskasaunoista. Tätä levyä kun on mahdotonta kuunnella paikallaan. En tiedä mitä velliä ruotsalaiset hevarit puuroonsa laittaa, mutta my god kun on kova rieska. Rummut hyppii groovin ja mätön välillä saumattomasti, kitara syöksee tarttuvaa melodiaa tai murskaavaa riffiä menettämättä sitä kuuluisaa flowta ja laulu… my god se laulu. Blörn Stridin kehitystä laulajan on ollut ilo seurata. Ainahan mies on ollut laittoman kova laulaja, mutta Living Infinitellä kaikki on tasapainossa. Vaikka herra oli paljon vihaisemman kuuloinen bändin alkuaikoina, se oli silloin ja nyt on nyt. Nyt Björn seisoo kaaottisen partionsa keulamiehenä, halliten ja ohjaten rytmitykset ja laulumelodiat tuosta vain.

Tuplalevyn luulisi puuduttavaan, mutta ei ei ei. Koko paketin kuunteleminen yhdeltä istumiselta voi aluksi aiheuttaa lievää kutinaa perselihaksissa, mutta kertojen kasvaessa kasvaa se nautintokin. Koukut löytyy helposti, kertosäkeissä hoilaa ilolla mukana ja kokonaisuus hahmottuu. Harmi siis, että koko levyn paskin biisi on laitettu kakkoslevyn viimeiseksi. Siihen mennessä sudenkuopilta vältytään, vaikka lieviä alamäkiä koetaankin. Niistä lähdetään kuitenkin välittömästi uuteen nousuun.

Soilwork osoittaa levyllä hallitsevansa niin hitaat groovailut kuin nopeat niskanpieksennät… ja nopeat groovailut ja… you know. Monipuolinen bändi, jonka soittoaitoa kuuntelee mielellään. Omissa kirjoissa tosin, ei tällä(kään) niiden alltime classic levyjen luo päästä, yhtään levyä tämän enempää kuitenkaan solvaamatta.

19. The Dillinger Escape Plan: One Of Us Is The Killer

Mathcore

The Dillinger Escape Plan - Nothing's Funny

Niille harvoille jotka eivät tiedä, Dillinger Escape Plan (kavereiden kesken DEP) on ehkä maailman musiikillisesti omaperäisin bändi. Mainitse mikä tahansa muu bändi ja löytyy vähintään yksi samalta kuulostava porukka. DEP:n kohdalla ei näin ole. Mathcorea ja matikkaheviä nyt on tehty kohta minimaalinen maailmansivu, musiikkibuumeja kun mietitään, mutta silti yhtä musiikillisesti vapautunutta bändiä ei näiden kavereiden lisäksi genrestä ole löytynyt. Ai on bändisi musiikissa Jazz VAIKUTTEITA? DEP:ssä on tyylipuhdasta jatsia. Ai menee kappaleesi jännissä tahtilajeissa? DEP pyörittää polyrytmeja kuin Joy Tribiaani naisia. Ai on laulajallanne omaperäinen ääni ja mieletön laulutyyliskaala. DEP:lä on Greg Pucciato. Rääynnästä puhtaisiin sekunnissa ja takaisin.

One of Us Is The Killer ei ole bändin paras levy. Se on tosin kehu, jos näinkin helvetin ehjä ja vapautunut paketti on DEP standardeilla ”meh”. Levy on aikaisempia popahtavampi, jonka osa on nähnyt haittana. Itselle Nothing’s Funnyn tai nimikkobiisin kaltaiset popmatikkamitkäniitänytsittenhaluatkaan kutsua vain painottavat bändin muuntautumiskykyisyyttä ja omaperäisyyttä. Harvemmin kuulee tyylipuhtaassa Popbiisissä polyrytmeja. Ylipituuteenkaan ei sorruta ja kaottisuudestaan huolimatta, kappaleet erottuvat hyvin toisistaan. Ehjä ja kestävä kuuntelu kokemus, joka paljastaa itsestään kokoajan uusia puolia.

18. Minä ja Ville Ahonen: Mia

Indie Pop

Minä ja Ville Ahonen - Ennen kuin kuolen

Mia on kaunis nimi ja nainen, mutta nyt myös kaunis ja tunnerikas levy. Minä ja Ville Ahosen toinen pitkäsoitto tarjoilee vuoden parhaan annoksen mielikuvituksellista ja kimuranttia Indie Poppia. Ja kun sanon kimuranttia, tarkoitan lyyrisesti kimuranttia. Levy sisältää nimittäin monia vuoden WTF kuin korvakarkki hetkiäkin, Ville Ahosen omaperäisten tekstien parissa. (Härän)Kullit ja kyrvät kasvavat kieroon niin kirjaimellisesti kuin konkreettisestikin. Yli ei kuitenkaan ammuta ja punainen lanka on kko levyn ajan havaittavissa, vaikka pää ja häntä vaihtavatkin usein paikkaa. Silti, kuten mainitsin, omaperäisyydestään huolimatta kappaleiden tarinoita on helppo ja hauska seurata. Kertosäkeet ovat tarttuvia, kuvailut ja vertauskuvat kauniita ja, onnistuu levy olevaan oikeasti hauska ja oivaltavakin, kuin myös kaunis ja haikeakin.

Musiikillisesti levy on myös palkitseva. Harvemmin Indie Poppia kuuntelen, mutta Minä ja Ville Ahonen avaa mielenkiintoisuuden ovea hieman. Heleät melodiat ja tarttuvat rytmiikat johdattavat levyn halki hetkessä. Pienenä miinuksena pitää painita viimeinen kappale, joka on muuten timanttisen levyn ainoa sudenkuoppa. Myös Ville Ahosen ääni saattaa koitua monelle kompastuskiveksi. Itse sisäistin herran äänen suht nopeasti. Joose Keskitalon mieleen tuova kaihoisa ja epäilevä ääni sopii loistavasti levyn tunnelmaan. Kaiken kaikkiaa, Minä ja Ville Ahonen on/olemme loistava duo!

17. Dream Theater: Dream Theater

Progressivinen Metalli

Dream Theater - The Looking Glass

DT:stä tuskin tarvitsee paljonkaan sanoa. Progen ystäville bändi on varmasti tuttu ja metallimusiikin ystäville ainakin nimenä. Soittajat ovat alansa parhaita, musiikillinen skaala laaja ja mielenkiintoinen ja kappalerakenteet koukuttavia. Noilla meriiteillä bändiltä odottaa aina laadukasta kiekkoia. Useimmat fanit eivät muutamasta viimekiekosta ole pitäneet, mutta itselleni ovat maistuneet vallan mainiosti. Kukana tuskin silti odotti kuinka laittoman hyvän levyn Dream Theather puskisi tänä vuonna ulos.

Ylipituus on toki heti joillekkin ongelma, mutta jos progene tutustuu ja perehtyy, siihen täytyy tottua. DT:le kuinekaan, jopa kolossaalisten levykokonaisuuksien hallinta ei ole koskaan ollut ongelma. Vaikkei levy mikään Images And Wordsin (jota suosittelen MYÖS lämpimästi) kaltainen virheettömän flown ja kimuranttisuuden mestariteos olekaan, rullaa se silti lähes virheettä eteenpäin. Ainoat sudenkuopat ovat ensimmäinen instrumentaali, jossa ei sinänsä ole mitään vikaa. se on vain sijoitetut mielestäni laittoman typerästi levyn alkuun. Omalle järjelle käy aina paremmin jos Instrumentaalit ovat levyn puolivälissä. Tämä on kuitenkin vain oma, esteettinen ongelmani, sillä biisissä itsessään bändi pistää parastaan. Toinen ongelma on levyn ”pakollinen” slovari Along The Ride joka on kaikilla mittapuoilla kammottavan tylsä, kliseinen ja yksinkertaisesti huono biisi.

Kaikki negatiivisuus kuitenkin unohtuu saman tien muita biisejä kuunnellessa. Oh my god, mitä korvakarkkia koko tunnin mittainen kiekko onkaan. Rytmiiakt, sävelkulut, melodiat, riffit, tekstit… En tiedä minkälaisesta tuubista Dream Theater ruokansa nauttii, mutta tänne kiitos samaa. Along The Ridea lukuun ottamatta, ei levyltä tylsää hetkeä löydy. Massiivinen järkäle, joka koukuttaa ja pysyy tuoreena kuuntelukerrasta toiseen.

16. Dark Buddha Rising: Dakhmandal

Doom Metal

Dark Buddha Rising - Dakhmandal (Full Album)

Tätä levyä on vaikea arvioida. Se ei… ole jokaiselle. Eikä jokaiseen tilanteeseen, elämäntilanteeseen, eikä edes vuorokaudenaikaan tai vuodenaikaan. Mutta kun levyn kuuntelee pimeässä, yksin, keskittyen… Dakhmandal on matka pimeään. Tunnetila, kokemus. Paikka ja tila. Hypnoottinen transsi josta samaan aikaan haluaa pois sen ahdistavuuden takia, mutta joka lumoaa sisäänsä tutkimaan ja kokemaan. Ja kun Tunti kaksytminuttinen on ohi, olet kokenut jotain mullistavaa. Kuuntele Dakhmandal, mutta varoituksella…

Se saattaa olla mielestäsi aivan kamalaa paskaa.

Tällaisten levyjen kanssa on vaikeaa, sillä kuuntelukokemus on niin kuuntelijariippuvainen. Musiikillisesti liikutaan äärimmäisen hitana ja hypnoottisen Doom Metallin äärellä. Kitarat murisevat, basso raapii alataajuuksia ja rummut lyövät hypnoottista rytmiä. Laulu on karheaa ja osin epäselvää, mutta omiaan korottamaan tunnelmaa. Itse pidän tästä kuin hullu puurosta. Ja hullu minusta kai tämän levyn takia tuleekin. Tämän on juuri sellaista musiikkia, josta Perkerus kertoo (Inside)

15. Bring Me The Horizon: Semipternal

Metalcore

Bring Me The Horizon - Sleepwalking

MIETIN ALUKSI PITÄISIKÖ TÄMÄ PÄTKÄ KIRJOITTAA CAPSLOCKILLA JA LISÄTÄ RANDOM VOIMASANOJA JOKAISEEN VÄLIIN!!!!!!!!!1 JA HUUTOMERKKEJÄ!!!!!!!! Päätin olla kuitenkaan tekemättä niin, vaikka se vastaakin sempiternalin kuuntelukokemusta. Vihainen. Kekseliäs, mutta vihainen. Monille Bring Me The Horizon on kirosana vailla vertaa, mutta itselleni bändi on kohoamassa yhdeksi suosikeistani. Metalcoren maailmassa, josta pitävänäkin joudun toteamaan että bändit alkavat toistaa itseään, BMTH on aina tuntunut pysyvän kaiken muun massan yläpuolella. Breakdowneissa on aina aimo annos enemmän potkua kuin muissa, riffit ovat aina asteen verran tuhovoimaissempia ja laulajan äänessä on aina aimo annos enemmän ahdistusta, vihaa ja asennetta. Ymmärrettävästi, nämä ja miljoonat mutu aspektit ovat syy sille miksi ihmsiet ko. bändiä vihaavat ja se on okei. Kaikilla oikeus mielipiteeseen ja omani on se että Bring Me The Horizon on helvetin kova.

Itse levy iskee oikeaan hermoon heti ensi kuuntelulla. Kuulokkeista voi kuvitella elektronisilla vaikutteilla vahvistetun nyrkin joka porautuu kalloosi. Itsellä ei ole koskaan ollut vaikeuksia corebisiien ja bändien erottelussa, eikä ole nytkään. Jokainen kertsi jättää muistikuvan tarttuvuudellaan ja asenteellaan. Vaikka ”teinimäinen vitut-kaikille-asenne saattaakin olla, ja onkin, kornia en voi silti olla pitämättä siitä. Varsinkin kun se tehdään tällaisella antaumuksella. Elektroniset vaikutteet istuvat bändin tyyliin loistavasti ja musiikillisesti bändi on loistavassa vedossa. Keskisormi pois perseestä ja kattoa kohti!

14. Matti Johannes Koivu: Matti Johannes Koivu

Folk-Pop

Matti Johannes Koivu - Jos muutat mielesi

Ultramariini aliarvostettu laulaja-kitaristi-sanoittaja Matti Johannes Koivu onnistuu VIHDOIN julkaisemaan loistavan sooloalbumikokonaisuuden. Lopputulos on eheämpää ja toimivampaa kuin mikään vastaava tänä tai viime vuosina julkaistu. Ultramariinista pidän, mutta Koivun soolomateriaalin olen skipannut. Biiseissä ei vain ole ollut sitä samaa tarttumapintaa tai oivallusta jota Ultramariini tarjoilee. Sanoittajana Koivu on omaa luokkaansa, mutta soololevyille on tuntunut omaan korvaan kuultuna päätyneet ne vasemman käden tekeleet.

Kaikki tämä on toisin herran nimeä kantavalla viidennellä soololevyllä. Eheä, heleä ja ennenkaikkia kaunis kokonaisuus. Jokainen biisi virittää tunnelman oikeaksi, oli hetki tai paikka mikä tahansa. Levy käsittelee aiheita rakkaudesta, oman paikkansa löytämisen kautta yksinäisyyteen ja kotimaahamme. Kaikki tämä, lähes ilman yhtäkään sudenkuoppaa. Puolivälille sijoitettu Kun katsoin kauas kallistaa levyä hieman, mutta ote suoristuu heti seuraavassa biisissä. Muutama ontuva tekstin pätkä on joukkoon myös eksynyt. Silti, kokonaisuus on ehjä ja toimiva. Levyn voi laittaa soimana joko taustamusana tai hartaana keskittymiskuunteluna. Tavasta ja tilanteesta riippumatta, se on unohtumattoman hieno levy.