Vuoden 2013 parhaat levyt

Levyvuosi 2013 on aika panna pakettiin. Lyhyestä virsi kaunis, oli aivan helvetin hyvä vuosi! Paljon laatulättyjä, kappaleita ja keikkoja takana. Hienoja kokemuksia, pettymyksiä ja kaikkea siltä väliltä. Top 20 listan piti alun perin olla Top 40… sitten Top 30… Parhaiten kuitenkin sain mielipiteeni tiivistettyä kahteenkymmeneen. Mielipiteitä rustailen uudenvuoden aaton ja päivän, eli malttakaa. Mutta halusin listan saada nyt jo pihalle joten, tässä se on. Intsoi!

20. Soilwork - The Living Infinite

Melodinen Death Metal

Soilwork - Spectrum of Eternity

Vuoden bändilöytö teki yhden vuoden kovimmista levyistä. Maken järki

Vain muutaman harha-askeleen koko levytysuran aikana tehneen Soilworkin tuplalevy, on vastannut vuoden kovimmista oman kodin sisään rajoittuneista niskasaunoista. Tätä levyä kun on mahdotonta kuunnella paikallaan. En tiedä mitä velliä ruotsalaiset hevarit puuroonsa laittaa, mutta my god kun on kova rieska. Rummut hyppii groovin ja mätön välillä saumattomasti, kitara syöksee tarttuvaa melodiaa tai murskaavaa riffiä menettämättä sitä kuuluisaa flowta ja laulu… my god se laulu. Blörn Stridin kehitystä laulajan on ollut ilo seurata. Ainahan mies on ollut laittoman kova laulaja, mutta Living Infinitellä kaikki on tasapainossa. Vaikka herra oli paljon vihaisemman kuuloinen bändin alkuaikoina, se oli silloin ja nyt on nyt. Nyt Björn seisoo kaaottisen partionsa keulamiehenä, halliten ja ohjaten rytmitykset ja laulumelodiat tuosta vain.

Tuplalevyn luulisi puuduttavaan, mutta ei ei ei. Koko paketin kuunteleminen yhdeltä istumiselta voi aluksi aiheuttaa lievää kutinaa perselihaksissa, mutta kertojen kasvaessa kasvaa se nautintokin. Koukut löytyy helposti, kertosäkeissä hoilaa ilolla mukana ja kokonaisuus hahmottuu. Harmi siis, että koko levyn paskin biisi on laitettu kakkoslevyn viimeiseksi. Siihen mennessä sudenkuopilta vältytään, vaikka lieviä alamäkiä koetaankin. Niistä lähdetään kuitenkin välittömästi uuteen nousuun.

Soilwork osoittaa levyllä hallitsevansa niin hitaat groovailut kuin nopeat niskanpieksennät… ja nopeat groovailut ja… you know. Monipuolinen bändi, jonka soittoaitoa kuuntelee mielellään. Omissa kirjoissa tosin, ei tällä(kään) niiden alltime classic levyjen luo päästä, yhtään levyä tämän enempää kuitenkaan solvaamatta.

19. The Dillinger Escape Plan: One Of Us Is The Killer

Mathcore

The Dillinger Escape Plan - Nothing's Funny

Niille harvoille jotka eivät tiedä, Dillinger Escape Plan (kavereiden kesken DEP) on ehkä maailman musiikillisesti omaperäisin bändi. Mainitse mikä tahansa muu bändi ja löytyy vähintään yksi samalta kuulostava porukka. DEP:n kohdalla ei näin ole. Mathcorea ja matikkaheviä nyt on tehty kohta minimaalinen maailmansivu, musiikkibuumeja kun mietitään, mutta silti yhtä musiikillisesti vapautunutta bändiä ei näiden kavereiden lisäksi genrestä ole löytynyt. Ai on bändisi musiikissa Jazz VAIKUTTEITA? DEP:ssä on tyylipuhdasta jatsia. Ai menee kappaleesi jännissä tahtilajeissa? DEP pyörittää polyrytmeja kuin Joy Tribiaani naisia. Ai on laulajallanne omaperäinen ääni ja mieletön laulutyyliskaala. DEP:lä on Greg Pucciato. Rääynnästä puhtaisiin sekunnissa ja takaisin.

One of Us Is The Killer ei ole bändin paras levy. Se on tosin kehu, jos näinkin helvetin ehjä ja vapautunut paketti on DEP standardeilla ”meh”. Levy on aikaisempia popahtavampi, jonka osa on nähnyt haittana. Itselle Nothing’s Funnyn tai nimikkobiisin kaltaiset popmatikkamitkäniitänytsittenhaluatkaan kutsua vain painottavat bändin muuntautumiskykyisyyttä ja omaperäisyyttä. Harvemmin kuulee tyylipuhtaassa Popbiisissä polyrytmeja. Ylipituuteenkaan ei sorruta ja kaottisuudestaan huolimatta, kappaleet erottuvat hyvin toisistaan. Ehjä ja kestävä kuuntelu kokemus, joka paljastaa itsestään kokoajan uusia puolia.

18. Minä ja Ville Ahonen: Mia

Indie Pop

Minä ja Ville Ahonen - Ennen kuin kuolen

Mia on kaunis nimi ja nainen, mutta nyt myös kaunis ja tunnerikas levy.  Minä ja Ville Ahosen toinen pitkäsoitto tarjoilee vuoden parhaan annoksen mielikuvituksellista ja kimuranttia Indie Poppia. Ja kun sanon kimuranttia, tarkoitan lyyrisesti kimuranttia. Levy sisältää nimittäin monia  vuoden WTF kuin korvakarkki hetkiäkin, Ville Ahosen omaperäisten tekstien parissa. (Härän)Kullit ja kyrvät kasvavat kieroon niin kirjaimellisesti kuin konkreettisestikin. Yli ei kuitenkaan ammuta ja punainen lanka on kko levyn ajan havaittavissa, vaikka pää ja häntä vaihtavatkin usein paikkaa. Silti, kuten mainitsin, omaperäisyydestään huolimatta kappaleiden tarinoita on helppo ja hauska seurata. Kertosäkeet ovat tarttuvia, kuvailut ja vertauskuvat kauniita ja, onnistuu levy olevaan oikeasti hauska ja oivaltavakin, kuin myös kaunis ja haikeakin.

Musiikillisesti levy on myös palkitseva. Harvemmin Indie Poppia kuuntelen, mutta Minä ja Ville Ahonen avaa mielenkiintoisuuden ovea hieman. Heleät melodiat ja tarttuvat rytmiikat johdattavat levyn halki hetkessä. Pienenä miinuksena pitää painita viimeinen kappale, joka on muuten timanttisen levyn ainoa sudenkuoppa. Myös Ville Ahosen ääni saattaa koitua monelle kompastuskiveksi. Itse sisäistin herran äänen suht nopeasti. Joose Keskitalon mieleen tuova kaihoisa ja epäilevä ääni sopii loistavasti levyn tunnelmaan. Kaiken kaikkiaa, Minä ja Ville Ahonen on/olemme loistava duo!

17. Dream Theater: Dream Theater

Progressivinen Metalli

Dream Theater - The Looking Glass

DT:stä tuskin tarvitsee paljonkaan sanoa. Progen ystäville bändi on varmasti tuttu ja metallimusiikin ystäville ainakin nimenä. Soittajat ovat alansa parhaita, musiikillinen skaala laaja ja mielenkiintoinen ja kappalerakenteet koukuttavia. Noilla meriiteillä bändiltä odottaa aina laadukasta kiekkoia. Useimmat fanit eivät muutamasta viimekiekosta ole pitäneet, mutta itselleni ovat maistuneet vallan mainiosti. Kukana tuskin silti odotti kuinka laittoman hyvän levyn Dream Theather puskisi tänä vuonna ulos.

Ylipituus on toki heti joillekkin ongelma, mutta jos progene tutustuu ja perehtyy, siihen täytyy tottua. DT:le kuinekaan, jopa kolossaalisten levykokonaisuuksien hallinta ei ole koskaan ollut ongelma. Vaikkei levy mikään Images And Wordsin (jota suosittelen MYÖS lämpimästi) kaltainen virheettömän flown ja kimuranttisuuden mestariteos olekaan, rullaa se silti lähes virheettä eteenpäin. Ainoat sudenkuopat ovat ensimmäinen instrumentaali, jossa ei sinänsä ole mitään vikaa. se on vain sijoitetut mielestäni laittoman typerästi levyn alkuun. Omalle järjelle käy aina paremmin jos Instrumentaalit ovat levyn puolivälissä. Tämä on kuitenkin vain oma, esteettinen ongelmani, sillä biisissä itsessään bändi pistää parastaan. Toinen ongelma on levyn ”pakollinen” slovari Along The Ride joka on kaikilla mittapuoilla kammottavan tylsä, kliseinen ja yksinkertaisesti huono biisi.

Kaikki negatiivisuus kuitenkin unohtuu saman tien muita biisejä kuunnellessa. Oh my god, mitä korvakarkkia koko tunnin mittainen kiekko onkaan. Rytmiiakt, sävelkulut, melodiat, riffit, tekstit… En tiedä minkälaisesta tuubista Dream Theater ruokansa nauttii, mutta tänne kiitos samaa. Along The Ridea lukuun ottamatta, ei levyltä tylsää hetkeä löydy. Massiivinen järkäle, joka koukuttaa ja pysyy tuoreena kuuntelukerrasta toiseen.

16. Dark Buddha Rising: Dakhmandal

Doom Metal

Dark Buddha Rising - Dakhmandal (Full Album)

Tätä levyä on vaikea arvioida. Se ei… ole jokaiselle. Eikä jokaiseen tilanteeseen, elämäntilanteeseen, eikä edes vuorokaudenaikaan tai vuodenaikaan. Mutta kun levyn kuuntelee pimeässä, yksin, keskittyen… Dakhmandal on matka pimeään. Tunnetila, kokemus. Paikka ja tila. Hypnoottinen transsi josta samaan aikaan haluaa pois sen ahdistavuuden takia, mutta joka lumoaa sisäänsä tutkimaan ja kokemaan. Ja kun Tunti kaksytminuttinen on ohi, olet kokenut jotain mullistavaa. Kuuntele Dakhmandal, mutta varoituksella…

Se saattaa olla mielestäsi aivan kamalaa paskaa.

Tällaisten levyjen kanssa on vaikeaa, sillä kuuntelukokemus on niin kuuntelijariippuvainen. Musiikillisesti liikutaan äärimmäisen hitana ja hypnoottisen Doom Metallin äärellä. Kitarat murisevat, basso raapii alataajuuksia ja rummut lyövät hypnoottista rytmiä. Laulu on karheaa ja osin epäselvää, mutta omiaan korottamaan tunnelmaa. Itse pidän tästä kuin hullu puurosta. Ja hullu minusta kai tämän levyn takia tuleekin. Tämän on juuri sellaista musiikkia, josta Perkerus kertoo (Inside)

15. Bring Me The Horizon: Semipternal

Metalcore

Bring Me The Horizon - Sleepwalking

MIETIN ALUKSI PITÄISIKÖ TÄMÄ PÄTKÄ KIRJOITTAA CAPSLOCKILLA JA LISÄTÄ RANDOM VOIMASANOJA JOKAISEEN VÄLIIN!!!!!!!!!1 JA HUUTOMERKKEJÄ!!!!!!!! Päätin olla kuitenkaan tekemättä niin, vaikka se vastaakin sempiternalin kuuntelukokemusta. Vihainen. Kekseliäs, mutta vihainen. Monille Bring Me The Horizon on kirosana vailla vertaa, mutta itselleni bändi on kohoamassa yhdeksi suosikeistani. Metalcoren maailmassa, josta pitävänäkin joudun toteamaan että bändit alkavat toistaa itseään, BMTH on aina tuntunut pysyvän kaiken muun massan yläpuolella. Breakdowneissa on aina aimo annos enemmän potkua kuin muissa, riffit ovat aina asteen verran tuhovoimaissempia ja laulajan äänessä on aina aimo annos enemmän ahdistusta, vihaa ja asennetta. Ymmärrettävästi, nämä ja miljoonat mutu aspektit ovat syy sille miksi ihmsiet ko. bändiä vihaavat ja se on okei. Kaikilla oikeus mielipiteeseen ja omani on se että Bring Me The Horizon on helvetin kova.

Itse levy iskee oikeaan hermoon heti ensi kuuntelulla. Kuulokkeista voi kuvitella elektronisilla vaikutteilla vahvistetun nyrkin joka porautuu kalloosi. Itsellä ei ole koskaan ollut vaikeuksia corebisiien ja bändien erottelussa, eikä ole nytkään. Jokainen kertsi jättää muistikuvan tarttuvuudellaan ja asenteellaan. Vaikka ”teinimäinen vitut-kaikille-asenne saattaakin olla, ja onkin, kornia en voi silti olla pitämättä siitä. Varsinkin kun se tehdään tällaisella antaumuksella. Elektroniset vaikutteet istuvat bändin tyyliin loistavasti ja musiikillisesti bändi on loistavassa vedossa. Keskisormi pois perseestä  ja kattoa kohti!

14. Matti Johannes Koivu: Matti Johannes Koivu

Folk-Pop

Matti Johannes Koivu - Jos muutat mielesi

Ultramariini aliarvostettu laulaja-kitaristi-sanoittaja Matti Johannes Koivu onnistuu VIHDOIN julkaisemaan loistavan sooloalbumikokonaisuuden. Lopputulos on eheämpää ja toimivampaa kuin mikään vastaava tänä tai viime vuosina julkaistu. Ultramariinista pidän, mutta Koivun soolomateriaalin olen skipannut. Biiseissä ei vain ole ollut sitä samaa tarttumapintaa tai oivallusta jota Ultramariini tarjoilee. Sanoittajana Koivu on omaa luokkaansa, mutta soololevyille on tuntunut omaan korvaan kuultuna päätyneet ne vasemman käden tekeleet.

Kaikki tämä on toisin herran nimeä kantavalla viidennellä soololevyllä. Eheä, heleä ja ennenkaikkia kaunis kokonaisuus. Jokainen biisi virittää tunnelman oikeaksi, oli hetki tai paikka mikä tahansa. Levy käsittelee aiheita rakkaudesta, oman paikkansa löytämisen kautta yksinäisyyteen ja kotimaahamme. Kaikki tämä, lähes ilman yhtäkään sudenkuoppaa. Puolivälille sijoitettu Kun katsoin kauas kallistaa levyä hieman, mutta ote suoristuu heti seuraavassa biisissä. Muutama ontuva tekstin pätkä on joukkoon myös eksynyt. Silti, kokonaisuus on ehjä ja toimiva. Levyn voi laittaa soimana joko taustamusana tai hartaana keskittymiskuunteluna. Tavasta ja tilanteesta riippumatta, se on unohtumattoman hieno levy. 

13. Leprous: Coal

Progressiivinen Metalli

Leprous - The Cloak

12. Kylesa: Ultraviolet

Sludge Metal

Kylesa - Unspoken

11. Amendfoil: Skyline Escape

Progressiivnen Metalli

Amendfoil - Origin

10. Hanging Garden: At Every Door

Doom Metal

Hanging Garden - Wormwood

9. Cult of Luna: Verikal I

Post-Metal

Cult of Luna - Vicarious Redemption

8. Altar of Plagues: Teethed Glory And Injury

Post-Metal

Altar of Plagues - God Alone

7. God Is An astronaut: Origins

Taiderock

God Is An Astronaut - Spiral Code

6. letlive. - The Blackest Beautiful

Post-Hardcore

letlive. - Banshee (Ghost Frame)

5. W. Iivarinen: Grande Vulgar

Alternative Rock

W. Iivarinen - Illalla puutarhassa

4. Pimeys: Muut on jo menneet

Indie Pop

Pimeys - Asema

3. Protest The Hero: Volition

Progressiivnen Metalli

Protest The Hero - Clarity

2. Shade Empire: Omega Arcane

Sinfoninen Metalli

Shade Empire - Ruins

Vuoden levy 2013!

The Ocean: Pelagial

Post-Metal

The Ocean: Bathyapelagic - III: Disequillbrated

Krista Siegfriedille suukapula

Euroviisuihin Suomi lähettää Krista Siegfriedin, kappaleella Mary Me. Oman mielipiteeni biisistä voi lukea verelläni kirjoitettuna huoneeni seinältä, jos vielä koskaan joudun kyseisen syövän edes lähelle korviani saattamaan.

Biisi ei tarjoa mitään uutta mitä ei niin Suomessa, maailmalla, kuin viisuissakaan olisi jo nähty. Kymmenen markan kertsi, lauluksi etäisesti kutsuttava ulina, overused teknobeat nro# 43256 sekä täysin turhanpäiväinen ja puhkikaupallistettu kertsi. Ainiin, onhan siinä kirkonkellot. Wuhuu...

Ripustan itseni mielummin palleista kirkon kelloon, kuin kuuntelen kyseistä biisiä enää koskaan. Se on niin, huono!

Jos haluat tuhota pääsi, elämäsi ja uskosi mihinkään hyvään: seuraa linkkiä. http://www.youtube.com/watch?v=rt-S9vc6TdM

Silti, UMK:sa oli mielestäni tänä vuonna monta hyvää yhtyettä ja artistia.

Esm. Great White North on täysin valmista pullaa ulkomaanmarkkinoille. Suomen U2 vertaus ei todellakaan olisi noilla satdionrockviboilla ja omaperäisellä materiaalilla tuulesta temmattu juttu.
Mikael Saari taas oli heittämällä koko kisan paras laulaja. Biisi tosin oli todella ontto ja tarjosi laittoman vähän tarttumapintaa tai mieleenpainuvia koukkuja.

Ennakkosuosikki Diandran ääni oli todella upea! Noin nuori tyttö ja laulaa kuin vanha tekijä. Tässä olisi ollut suomalaisen pop musiikin pelasta, jos niinkin kamalaa paskaa kuin ylikaupallistetut, muovista poronkusta suoltavat levy-yhtiöt ei olisi luotu. Kilpailubiisi, verrattuna Didin "omaan" materiaaliin, oli todella, TODELLA, hyvä. Tekstit, melodiat, rytmit, kaikki toimi. Lavaesitys taas... oli kuin katoisi ammuttua hirveä juoksemassa pallomeressä. Aluksi kestää tajuta mitä tapahtuu jonka jälkeen loppu onkin vain surullista ja vaivaannuttavaa katsottavaa.

Elina Orkoneva oli smoking hot! Niin musiikillisesti kuin fahrenheitarvojen mukaankin... Tässä biisissä ja konseptissa oli helvetisti potentiaalia. se kuitenkin pilattiin liian ylilyömisen pelossa. Myönnettäköön, ylilyöminen ja LIIALLA seksillä myyminen lavapersoonan ja biisin unohtamalla olisi ollut kauheaa katsottavaa. Yhtä kauheaa oli kuitenkin katsoa, kun biisiä ei osattu hyödyntää tarpeeksi. Elinan ääni oli hunajaa korville ja silmät hunajaa... silmil...le... tai jotain, hieno leidi silti!

Lopuksi, Arion. Kisan lempilapseni. Nuoret junnut vetää sinfoniaheviä rautaisella asenteella. Eeppisiä melodioita isolla E:llä, rautaisen kiinteä kappalerakenne, tunnistettava tyyli.... Tässä on pojilla valmis paketti. Laulajan ääni oli live-esityksissä omaan korvaani todella heikko, mutta Lostin studioversiossa pääsee "Heavy Metallin Justin Bieber" oikeuksiinsa. Tällä jätkällä on internetslangilla Mad Skillsejä. Arvostan.

Jos Arion ei seuraavan vuoden aikana saa levysopparia, on nykymusiikin tila totaalisesti tuhottu. Täysin studiovalmis bändi. Onnea pojille ja keikoilla tavataan \,,/.

Toivon mukaan Krista Siegfriedin poikaystävä pitää suukapuloista ja Ruotsissa jaetaan manditoorisia korvatulppia yleisöön.

Vain elämää, ei sen enempää.

Jouni Hynynen ei pidä sarjasta Vain elämää ja esittää asiasta mielipiteensä.

Okei… ja? Veikkaan ettei pidä moni muukaan.

Miksi tämä siis on otsikon aihe jo kolmatta päivää?

Anteeksi nyt suunnattomasti internetin sivukujilla pyörivät nimimerkkienne takaa herjaavia kommentteja laukovat äkäpussit jos en, sarjan fanina, näe tässä mitään tuomittavaa tai edes häiritsevää? Saman anteeksipyynnön lähetän jokaiselle toimittajalle, jotka selvästi luulevat suomeksi lauletun metallimusiikin pioneerin televisiosarjaa kohtaan tuntemien kriittisten mielipiteiden saavan minut ostamaan lehtensä.

Itse en nyt vain saa päähäni mitä väärää, pahaa tai häiritsevää tässä on tapahtunut? Muusikko X kommentoi, ettei pidä TV-sarjasta Y, entäs sitten? Ilmaisia asiansa toki suoraan, mutta en ole tiennyt sen olevan laitonta lehtiin kirjoittaessa.

Mistä siis kiikastaa?

Onko ongelmana mielipiteen suoruus? Olisiko Hynysen pitänyt antaa mielipiteen sijaan rakentavaa palautetta tyyliin ”Joo, kyl mää korvaisin Cheekin Hectorilla tai jollain muusikolla ylipäätään”, tai kommentoida omaan härskin, ja suoraan, tapaansa tyyliin ’’On sillä Kaija Koolla sitten hyvät tissit’’. Olisiko jompikumpi näistä vaihtoehdoista ollut teistä nettivihaajista parempi?  

No ei tietenkään! Jos jompikumpi kommenteista olisi annettu, olisivat keskustelupalstat täynnä kommentteja kuinka ”Hynynen mollasi Cheekiä, homosuhde Kauko Röyhkän kanssa?” tai ”Hynynen rienaa naisia kuoliaaksi”. Iltapäivälehdet olisivat nauttineet varmasti yhtä paljon ja otsikot olisivat kutakuinkin samoja.

No, onko ongelmana se että kritiikkiä antoi juuri Jouni Hynynen, mies joka on usein tunnettu suorasanaisuudestaan? Itse näen syyn siihen miksi monet tästä peppukipeiksi tulivat olevan se, että kommentin esitti muusikko. Menestynyt ja usein lehdissä, vaikkei aina musiikin takia, esiintyvä muusikko vieläpä. Samanlainen reaktio tapahtui Kauko Röyhkän kanssa. Mies haukkui Cheekiä ja sarjaa -> Ihmiset alkoivat heilutella virtuaalisia soihtuja. Samanlainen reaktio olisi syntynyt, jos kommentin olisi esittänyt vaikkapa Toni Wirtanen, Olli Lindholm, Herra Ylppö etc. mediassa edes HIEMAN keskivertomuusikkoa enemmän esiintyvä henkilö.

Itse sain pahan naurukohtauksen tämän päivän otsikossa esitetystä tivauksesta ”Mitä olet tehnyt, että sinulla on oikeus haukkua kunnon muusikoita?”. Tämä siis esitetään miehelle joka oli mukana luomassa käsitettä suomeksi laulettu metallimusiikki, on julkaissut bändinsä kanssa 12 albumia joista seitsemän saanut kulta- ja yksi platinalevyn, nauttii suurta arvostusta sanoittajana ja kirjoittajana, kiertänyt Suomea armotta lähes 20 vuotta ja julkaissut kolme runokirjaa. Eihän muusikot nyt saa ilmaista mielipidettään muista muusikoista.

Syynä voi tosin olla myös Hynysen persoon ja kirjoitustyyli. Piilovittuilua ja ironiaa ironian ja piilovittuilun perään. Epäilen tosin. että vaikka mielipiteen olisi esittänyt kuka tahansa hieman enemmän julkisuudessa ollut henkilö, olisi lopputulos ollut sama. Miettikää nyt…

”Sofi Oksanen lyttää Vain elämää sarjan maanrakoon: Paskaa!”

”Teemu Selänne lyttää Vain elämää sarjan maanrakoon: Paskaa”

”Timo Soini lyttää Vain elämää sarjan maanrakoon: Paskaa!”

”Sauli Niinistö lyttää Vain elämää sarjan maanrakoon: Paskaa!”

”Paavi lyttää Vain elämää sarjan maanrakoon: Pyhää paskaa!”

Noh, oliko kyseessä se että haukuttu sarja oli juuri Vain elämää? Todennäköisesti, sillä epäilen vahvasti tällaisen mediasirkuksen syntyä, jos Hynynen olisi kritisoinut vaikkapa CSI:tä.

Vain elämää sarjalla on aivan helvetisti faneja. Hel-ve-tis-ti! Sarjan suosio räjähti käsiin, enkä ihmettele. Kansan tuntemat muusikot esittävät toistensa kappaleita, toiset paremmin kuin toiset, ja kertovat itsestään uusia asioita. Tällaiselle ”hömpälle” on aina kysyntää. Itse en voi mennä valittamaan, sillä sarjasta pidin. Varsinkin Erinin verisoinnit olivat peräjälkeen loistavia tulkintoja. Omalla kohdalla tosin potin räjäytti Jonne Aaronin Rock-Satumaa. Mies vaikutti myös persoonana rennolta ja mukavalta tyypiltä, vaikka Negative ei koskaan ole iskenyt. Satumaa-cover tuli hyvällä tavalla puun takaa. Se oli tuore lähestymistapa biisiin, kunnioittaen samalla kappaleen historiaa.

En kuitenkaan ymmärrä miksi sarjaa ei saisi kritisoida. Siksikö että se on suosittu? Siksikö että se oli ”ihmisläheinen”? Siksikö että siinä itkettiin ja halailtiin ja oltiin niinku close and stuff? Siksikö että siinä oli suosikkimuusikkoni A jonka versiointi biisistä B oli ihan helvetin C?

Kaikkea saa ja pitää kritisoida jos näkee sille tarpeen. Sinulla on oikeus olla pitämättä Vain elämää -sarjasta, mutta sinulla on myös oikeus pitää ja nauttia siitä. Sinulla on myös oikeus kirjoittaa pitäväsi sarjasta, tai kirjoittaa siitä kuinka et voi kyseistä moskaa sietää.

Kysykääs siis Vain elämääistit itseltänne: Millä tavoin Jouni Hynysen omastanne eriävä mielipide on vaikuttanut Vain elämää –sarjaan?

Vastaus: Ei vittu mitenkään.